Kissan elämä 1

Minulla ei lapsena ollut nelijalkaisia lemmikkejä. Olin allerginen (ja olen kai vieläkin) kaikelle. Joten en saanut koikkua, vaan akvaarion. Sitä hoidettiin innolla vuosia. Akvaarion kunnon rapistuessa annoimme kalat pois, ja muunnimme akvaarion terraarioksi. Ja hankin tarantellan. Tarantellan kanssa muutin ensimmäiseen omaan kotiin kuusitoistavuotiaana.

Tarantella kuitenkin kuoli pian, ja terraario päätyi takapihan roskikseen. Tuona aikana näin kympin uutisten loppukevennyksenä raportin Helsingin Kissalasta. Löytöeläinkodista missä hoidetaan hylättyjä kissoja. Päätin hankkia kissan. Kerroin vanhemmilleni suunnitelmastani. Isän mielestä asiaa kannatti vielä harkita. Äidin mielestä minusta ei ollut kissan hoitajaksi, ja sitä paitsi olen liian allerginen. Muistutin, että en itseasiassa ollut allerginen kissoille, mutta toki saattaisin allergisoitua (todennäköisesti näin kävikin, mutta hei, me eletään vain kerran).

Mietin asiaa lähes vuoden. Luin kissakirjoja, perehdyin eri rotuihin ja mietin kulloisenkin matkan aikanani olisiko minulla ollut kissalle hoitajaa, tai olisiko kissan voinut ottaa mukaan. Tulin siihen lopputulokseen, että elämäni oli aika yksinkertaista, en juurikaan matkustellut (ei ollut varaa tuolloin), ja kissasta olisi paljon seuraa, koska asuin yksin. Kuvittelin myös elämääni kaksikymmentä vuotta eteenpäin, ja mietin voinko pitää kissaa kolmevitoseksi asti. Lopputulos oli kyllä, mahdollinen maastamuutto voisi olla ongelma, mutta kissoja voi suurimpaan osaan maailman maista viedä mukana helposti.

Kun syksyllä 1996 päätin soittaa eläinsuojeyhdistykselle, olin mielestäni aika hyvin perehtynyt kissojen hoitoon ja mahdollisiin ongelmiin. En tiennyt tarkalleen minne soittaa, joten soitin Helsingin eläinsuojeyhdistykseen, ja he ohjasivat minut kääntymään kotikaupunkini eläinsuojeluyhdistyksen puoleen. Soitin sinne, ja he kysyivät millaisen kissan haluaisin. Menin hämilleni. En oikeastaan ollut miettinyt asiaa. Kaikkihan yleensä halusivat pennun. Tiesin kuitenkin, että vanhemmat kissat tarvitsivat juuri sen takia kipeästi kotia. Olin lukenut että uros-kissat saattoivat kiintyä ihmiseen enemmän kuin naaraat. Joten kysyin olisiko heillä nuorta sisäsiistiä uros-kissaa. Kuulema oli kaksi koditonta kissaa, jotka tarvitsivat nopeasti kodin. Vuoden ikäinen valkoinen naaras, ja puolitoistavuotias oranssivalkoinen uros. Sanoin että olisin kiinnostunut uroksesta. Minulle luvattiin soittaa pian takaisin.

Pian puhelin soi. Voisin noutaa kissan kaupungin toiselta puolelta, ja jollei minulla ole autoa voisi eläinsuojeluyhdistyksen henkilökunta kyyditä. Sovimme ajan. Kysyin arasti millainen tuleva kissani oli. Kuulema puhelias, maukuminen oli kuulunut taustalta, kun sijaiskotiin oltiin soitettu (kaupungissa ei ainakaan tuolloin ollut kissalaa, vaan hylätyt kissat sijoitettiin sijaiskoteihin). Sille oli nopeasti löydettävä koti, sillä se ei tullut toimeen talon oman kissan kanssa. Tiedossa oli myös, ettei kissa sietänyt pieniä lapsia. Hankala sijoitettava siis, joten eläinsuojeyhdistys oli tyytyväinen, että kissalle oli löytynyt lapseton ja lemmikkieläimetön adoptoija.

Saavuimme sijaiskotiin. Oranssi hoikka uros-kissa kantoi suussaan leikkihiirtä, ja hänen liikkeitään seurasi talon isäntäpariskunnan lisäksi talon jo aikuiset lapset ja heidän puolisonsa.
Emäntä oli itkuisen oloinen ja sanoi, että hän olisi niin halunnut pitää Arton mutta... hän avasi makuuhuoneen oven, ja oven takaa ilmestyi musta kissa. Oranssi uros ryntäsi heti sähisten makuuhuoneen suuntaan. Musta kissa oli talon oma kissa. Kissat eivät selvästikään tulleet toimeen.

Kysyin oliko Arto heidän antamansa nimi. Talon tyttären puoliso nyökkäsi, ja sanoi että he tiesivät, että kissan nimi oli alunperin Miska, mutta koska se oli tytön nimi, ja kissa oli poika, he olivat koittaneet vaihtaa nimen. Mutta ei Miska kuulema totellut muuta kuin alkuperäistä nimeä. Mielessäni mietin, että Miska on kyllä pojan nimi, ja kissa saa pitää nimensä.

Kysyin mistä he tiesivät mikä kissan nimi oli. Kaikki vaikenivat ja vilkuilivat toisiinsa. Talon emäntä alkoi puhumaan halveksivalla äänensävyllä. He tiesivät pariskunnan, jolla Miska oli ollut. Pariskunta oli muuttanut talvella syntyneen lapsensa kanssa toukokuussa pois kaupungista. Ja jättäneet Miskan jälkeensä. Miskan he olivat ottaneet aivan liian nuorena pentuna keväällä 1995. Pariskunta oli yrittänyt jo jonkin aikaa lasta, ja kissa otettiin kai korvikkeeksi. Kesällä perheen rouva kuitenkin huomasi olevansa raskaana. Tämän jälkeen Miskaa alkoi näkymään enemmän ulkona. Lapsen synnyttyä rouva oli naapuristossa valitellut mikä riesa kissa oli, ja että se ei tullut lapsen kanssa yhtään toimeen. Naapurit alkoivat ruokkimaan Miskaa, joka vietti talvellakin aikaa ulkona. Viimein pariskunta oli muuttaessaan hylännyt Miskan. Sijaiskodin pariskunta oli pian huomannut tapahtuneen, ja koittanut saada Miskan kiinni. Loppukesästä he onnistuivat houkuttelemaan Miskan kuistille, ja ottivat hänet hoiviinsa. Kissa vietiin eläinlääkäriin kastroitavaksi, ja sen ikä arvioitiin. Se oli syntynyt maaliskuussa 1995. Oma syntymäpäiväni on myös maaliskuussa. Mietin kuinka hienoa on, että voimme viettää synttäreitä yhdessä.

Sain mukaan muutamia kissan lempileluja, ja ruokia. Talon emäntä oli kirjoittanut hoito-ohjeita paperille, ja pyysi minua kirjoittamaan, ja lähettämään kuvia kissasta. Lupasin tehdä näin. Kyyneleet silmissä talonväki hyvästeli Miskan. Lähdimme kotiin.

Kotona tunsin oloni hieman hämmentyneeksi. Olin laittanut kaiken valmiiksi kissaa varten. Kupissa oli vettä ja muroja, ja hiekkalaatikko oli kylppärissä. Nukkumislaatikko oli vuorattu, ja muutamia leluja oli hankittu. Päästin kissan ulos häkistä ja se ryntäsi kiertelemään ja nuuhkimaan asuntoa. Näytin sille hiekkalaatikon, leluja ja nukkumislaatikon. Kissa katosi sängyn alle. Laitoin keittiössä mukaan samaani ruokaa kippoon, ja seisoin oven suussa täysi ruokakippo kädessäni. Miten kutsua kissaa? Kis, kis? Miska! Sopersin nimen hädintuskin kuuluvasti suustani. Kissa juoksi sängyn alta luokseni häntä pystyssä, ja nousi seisomaan takajaloilleen ottaen etutassuilla tukea jaloistani. Olin todella iloinen, ja tuleva yhteiselämä tuntui jännittävältä.

Tulevat viikot toivat kuitenkin tullessaan paljon ongelmia. Kissan onneton nuoruus (vieroitettu emosta liian nuorena, ja hylätty sen jälkeen) alkoi tulla ilmi. Kissa alkoi huutamaan oitis kun se jäi "yksin". Yksin tarkoitti siis, että se oli eri huoneessa kuin minä. Tai kun lähdin kouluun kuulin sen särkyvän huudon porraskäytävässä. Yöt olivat levottomia. Kissa kiersi ympriinsä ja maukui. Se ei antanut ottaa itseään syliin, tai edes silittää. Hampaat ja kynnet olivat tiuhaan esillä. Kynsien leikkuusta ei tullut mitään. Kun vein sen eläinlääkäriin lääkäri totesi kahden hoitajan pidellessä Miskaa aloillaan, että tuskin koskaan saisin sen kynsiä leikattua itse.

Kuukauden kuluttua olin totaalinen hermoraunio. Ja valmis palauttamaan kissan eläinsuojeluyhdistykselle. En pärjännyt sen kanssa. Eikä kissa edes pitänyt minusta. Kun olin puolen tunnin tappelun päätteeksi saanut sen valjaisiin ja ulos, se karkasi minulta. Kun koitin syöttää sille madotuslääkkeitä se puri minua. Kun koitin harjata sen turkkia se kynsi ja sähisi.

Olin jo sopinut tapaamisen eläinsuojeluyhdityksen ihmisten kanssa, kun Miska yhtenä iltana tuli sohvalla viereeni ja alkoi polkea vatsaani. Pian se alkoi kehräämään ja kipusi syliini. Se oli lämpöinen, pehmoinen ja pörröinen. En uskaltanut liikahtaakaan. Olimme sylitysten kymmeniä minuutteja, kunnes kissa siirtyi kerälle kehräämään sängylle. Siirryin sen viereen ja silittelin sitä. Juttelin sille etten aio antaa periksi. Minä en hylkäisi sitä. Koskaan.

Talven aikana Miska oli ehdottomasti lempiharrastukseni. En olisi malttanut lähteä kodista kun seurasin haltioituneena kuinka se leikki, pesi itseään, söi ja nukkui. Miskasta tuli pian myös vanhempieni suosikki. Kynsien leikkaaminen onnistui kaksi kuukautta sen saapumisen jälkeen jo hyvin. Tulevina vuosina sain huomata, että Miska oli siinä suhteessa erittäin rauhallinen. Kun se huomasi, että minulla oli sakset kädessä se heittäytyi rennoksia, ja antoi kiltisti leikata kynnet. Samaan tyyliin sujui valjaiden laitto. Yksin asuvalla lukiolaisella ei luonnollisestikaan ollut paljoa tarjota, mutta Miska ei ruuan suhteen onneksi nirsoillut. Kun oli tiukempaa molemmat söivät halpisruokaa, ja gourmet-purkkeja ostettiin silloin kun varaa oli.

Ennen ensimmäistä joulua yhdessä otin Miskasta kuvia, ja lähetin ne kirjeen kera Miskan sijaiskotiin. Kiitin heitä Miskan hoidosta, ja kerroin että tulemme toimeen loistavasti. Miskan paino oli noussut, ja sen turkki kiilsi.

Pian huomasin, että Miska oli ensimmäisenä mielessäni, jos joku kysyi lähdetäänkö viikonlopuksi mökkeilemään. Kissaa ei enää "tarvinnut" ajatella, vaan se oli automaattisesti koko ajan mielessä. Ulko-ovi piti avata varovasti, ja sulkea nopeasti. Vessan ovet jätin joka paikassa auki. Opin nukkumaan jalat toisella laidalla sänkyä, Miskan nukkuessa peiton päällä toisessa reunassa. Mieleenikään ei enää tullut jättää vaatteita lattialle, sohvalle tai sängylle.

Luulen, että Miska onnistui kasvattamaan 17-vuotiaan lukiolaistytön vastuuntuntoa paljon. Olimme molemmat joutuneet sopeutumaan toisiimme kovimman kautta.