Kuolema Shanghaissa

Keskiviikko illasta perjantai aamuun aika kului hitaasti. Miska rimpuili vastaan, kun sitä pakkojuotettiin- ja syötettiin. Olin onnellinen, että olin saanut kissan kotiin. Samalla olin pelokas, että se ei parane. Miskan kunto ei kohentunut, ja hoito kävi raskaammaksi sen hengityksen vaikeutuessa entisestään.

Joka paikassa oli papereita, joilla pyyhin Miskan suuta ja turkkia kun syötimme sitä. Kissan kuolaa ja oksennusta oli lattialla ja vaatteilla. Jokainen joka on hoitanut kuolemansairasta ihmistä tai eläintä tietää, ettei silloin voi antaa periksi paljoakaan omille tunneille. Itketti, pelotti ja suututti. Mutta Miskan kanssa oli oltava reipas, ja puhua sille rauhoittavasti.

Miskan ruokkimiseen meni välillä melkein puoli tuntia. Vettä piti ruiskuttaa suuhun varovasti, ja Miska kieltäytyi ajoittain nielemästä, joten juottamista oli jatkettava kunnes oli varmaa, että kissa oli niellyt edes vähän vettä. Pyyhitään enin neste kissan suulta, turkilta, vaatteilta ja lattialta. Avataan käärö, ja silitellään hoipertelevaa kissaa, joka rojahtaa lattialle läähättämään. Puolen tunnin päästä taas keräämään lääkkeitä, avaamaan vitamiinituubi, täyttämään ruisku. Telkku. Kissan hoito. Suihku. Kissan hoito. Ruokaa. Kissan hoito. Unta. Kissan hoito. 38 tuntia itkua, ja tunnittaista itsensä keräämistä.

Perjantai (22.12.) aamu tuli, ja Miska oli alkanut hengittämään suun kautta. Hengitys oli entistä tiheämpää ja kova äänisempää. Miska ei enää kehrännyt. Se vaihtoi levottomana asentoaan. Kun otin sen syliin ruokintaa varten se tuijotti pelokkaana suoraan silmiini. Lääkitys ei ollut tehonnut. Kun en ollut Miskan kanssa, olin väsynyt ja itkin jatkuvasti. Halusin nähdä Miskan koko ajan, halusin kuulla, että se hengittää vielä. Toivoin, että kun katson sitä seuraavan kerran olisi hengitys jo kevyempää, ja se olisi virkeämpi. Mutta Miska ei enää jaksanut edes kävellä. Istuin sen vieressä, kun se koitti nousta syliini, mutta rojahti läähähtäen kyljelleen. Se kurotti tassulla, ja onnistui saamaan tassun syliini. Itkien silittelin Miskaa. Olisin halunnut ottaa sen syliin ja halata, mutta pelkäsin että vaikeuttaisin sen hengitystä.

Minulta kysyttiin kuinka kauan olisin valmis jatkamaan Miskan intensiivistä kotihoitoa. Sanoin että ainakin kuukauden, jos vain olisi olemassa pienikin toivo, että se paranee. Ei väliä vaikken pystyisikään nukkumaan yhtäjaksoisesti tuntia pitempään, jos vain Miska paranisi.

Menimme lääkäriin toisen kerran. Miskan paino oli noussut, mikä oli hyvä uutinen. Se ei enää ollut aliravittu, eikä kärsinyt nestehukasta. Hengityksen huononeminen johtui kuulema keuhkoihin kertyneestä nesteestä. Sydäntä ei pystynyt vieläkään kuuntelemaan. Koska lääkitys ei tehonnut, olisi seuraavaksi otettava näyte keuhkojen limasta, ja mahdollisesti myös luuydinnäyte, jotta sairaus saataisiin määriteltyä. Näytteitä ei pystyttäisi analysoimaan Kiinassa, vaan ne olisi lähetettävä Hong Kongiin tai Englantiin. Ennen joulua se olisi mahdotonta, sillä näytteet saapuisivat laboratorioihin suunnuntaina, jouluaattona. Ketään ei ole silloin töissä, muualla kuin Kiinassa. Kiinasta ei taas löydy luotettavaa laboratoriota. Tehtiin siis uusinta niistä testeistä mitä voi analysoida paikan päällä, ja ensi viikolla lähetettäisiin näytteet Hong Kongiin.

Otettiin verinäyte, ja jäimme odottamaan. Puolen tunnin päästä lääkäri tuli paikalle ja ilmoitti, että heidän laitteissaan on jotain ongelmia, ja näyte joudutaan lähettämään toiselle asemalla. Voisimme noutaa Miskan kolmelta. Hän antaisi ilmateitä avaavan ruiskeen. Meidän olisi parasta varautua tekemään päätös perustuen arvailuihin, ja Miskan elämänlaatuun. Sain nyyhkytyksen lomasta soperrettua, että jos valkosoluarvo on edelleen alhainen, olen valmis lopettamaan Miskan. Lähdin ulos asemalta ja seisoin kadulla itkien.

Kotona tuijotin lattialle olevaa kimmeltelevää leikkihiirtä. Miska ei ehkä koskaan enää leikkisi sillä. Itkin ja nukuin. Tuntui ettei tämä voi olla totta. Vain viisi päivää aikaisemmin Miska oli vielä kehrännyt ja leikkinyt.

Takaisin lääkäriasemalle. Tulokset olivat hyviä. Valkosoluarvo oli kohonnut, joten luuydinnäytettä ei toistaiseksi kannattaisi ottaa. Uusi havainto oli että styroksiinitaso näytti olevan reilusti joko ali tai yli rajojen. Jos arvo on kovin alhainen tai suuri, ei laite anna arvoa laisinkaan. Ja näin oli Miskan tapauksessa. Lääkäri selitti, että yleisintä kissoilla on kilpirauhasen yliaktiivisuus, jolloin kissat lopettavat syömisen ja juomisen, koska kilpirauhanen viestii aivoihin, että eläin on kylläinen. Tämä oli todennäköisin syy Miskan syömättömyyteen. Mutta, ongelma ei ole vakava, sillä se on hoidettavissa, ja kissat jotka saavat lääkitystä voivat elää normaalin elämän. Vahvaa alkulääkitystä ei kuitenkaan voida aloittaa ennen kuin Miskan kunto on parempi. Joulun jälkeen voidaan tehdä keuhkohuuhtelu, ja lähettää näyte Hong Kongiin, niin osataan antaa antibioottia, joka kukistaisi keuhkotaudin. Samalla voitaisiin lähettää verinäyte Englantiin, ja vahvistaa kilpirauhasen yliaktiivisuusdiagnoosi. Miskan voisi ottaa kotihoitoon, ja antaa nesteidenpoistolääkettä (poistaa nestettä keuhkoista) ja sydäntä vahvistavaa lääkettä (sydän ongelmien varalle). Hengitys olisi saatava paremmaksi, sillä kilpirauhaslääke aiheuttaa huimausta ja oksentelua, ja Miska on liian huonossa kunnossa kestääkseen sivuoireita.

Kun lähdimme asemalta uusien lääkkeiden kanssa olo oli sekava. Olin ottanut asemalle kameran mukaan, koska halusin Miskasta ja minusta vielä viimeisen kuvan. Kameraa ei oltu tarvittu. Väkisinkin mieleen hiipi pieni onnen tunne, että jotain on sittenkin tehtävissä. Kotiinpaluun iloa varjosti laatikosta kuuluva äänekäs rohina. Miskan hengitys oli entistä vaivalloisempaa. Se makasi kyljellään ja läähätti.

Käärin Miskan kotona huopaan antaakseni lääkkeet ja nesteitä. Se pyristeli aikansa. En saanut juurikaan nesteitä annettua, kun Miska alkoi huutamaan. Se sätki sylissäni puolelta toiselle, ja sen huuto muuttui kovaksi vinkunaksi. Miska ei pystynyt hengittämään. Paniikissa huusin sen nimeä, ja vapautin sen nopeasti kääreistä. Se jäi maahan makaamaan kyljelleen kuolan valuessa sen suusta. Hengitys oli käsittämättömän tiheää. Jäin lattialle makaamaan ja itkemään Miskan viereen. Pyyhin kuolaa ja silittelin sen turkkia. Pyysin sitä jaksamaan sen aikaa, että lääkkeet ehtisivät vaikuttaa. Minusta tuntui että en pystynyt itsekään hengittämään.

Illan aikana koitimme juottaa Miskaa uudelleen, mutta hengitys muuttui joka kerta niin tiheäksi etten uskaltanut jatkaa. Lääkkeet oli kuitenkin annettu. Soitin eläinlääkärille. Miska ei jaksanut enää nostaa päätään. Lääkäri kehotti antaa Miskan olla rauhassa, ja tuoda se vastaanotolle seuraavana aamuna. Asetuin Miskan viereen sängylle makaamaan. Juttelin sille sen elämästä, ja kuinka onnellinen olin ollut sen kanssa. Alkoi painajaismainen yö.



Viimeinen ilta yhdessä.

Nukahdin kuunnellen Miskan raskasta hengitystä. Muutamaa tuntia myöhemmin (klo 2) heräsin olohuoneesta kuuluvaan huutoon. Huudan paniikissa Miskan nimeä, ja kierähdän sängyltä tippuakseni lattialle. Nousen ylös yhä huutaen Miskaa, ja löydän sen läähättämästä makuuhuoneen ovelta. Se makaa omassa oksennuksessaan. Se on liian väsynyt nousemaan, kaikki energia menee hengittämiseen. Itken ja putsaan Miskan turkkia. Se on aina ollut niin tarkaa siisteydestä, enkä halua sille nyt pahaa oloa. Nyt pelottaa eniten, että Miska kuolee kärsien. En pysty enää nukkumaan.

Nostan Miskan sängylle, ja suljen silmäni. Kuulen hengityksen. Kissa liikahtaa, avaan silmäni. Kello 2.37. Olisi jo aamu. Miska-pieni, jaksa vielä muutama tunti, jaksa. Suljen silmäni. Hengitys kovenee. Avaan silmäni, ja nousen istumaan. Uusi kohtaus? Kello 2.40. En kestä.

Seuraavat tunnit menevät kuunnellen, ja vilkuillen jatkuvasti kyljellään läähättävää kissaa. Ja vilkuillen kelloa. Aika menee todella hitaasti. Torkahdan hetkeksi. Herään kun Miska tippuu sängyltä lattialle. Sen on täytynyt koittaa hypätä. Huudan säikähdyksestä, ja Miska koittaa hypätä takaisin sängylle. Se raapii itsensä sängylle, ja katsoo minuun ja lähtee tulemaan luokseni. Niin kuin aina kun se on hypännyt sängylle. Saan juuri kiinni Miskasta, kun se pysähtyy ja huutaa kovaa. Se alkaa heittelehtiä puolelta toiselle. Yhä katsoen minuun. Miska tippuu sängyltä ja koittaa ryömiä sängyn alle, ehdin ottaa kissasta kiinni ja se jää makaamaan sängyn viereen lattialle hengittäen kiivaasti. Sen suusta valuu kuolaa. Roikun puolittain sängyltä ja silitän sitä hiljaa. Miska on tukehtumassa, ja se ei ymmärrä miksen voi auttaa. Aina ennenkin se on saanut apua tulemalla luokseni. Tikut on poistettu tassuista, ja teipin palat hännästä. Miksi en siis auta nyt?

Odotan kissan hengityksen tasaantuvan edes vähän, jotta voisin nostaa sen sängylle. Mutta turhaan. Mieleeni on syöpynyt tuo Miskan apuapyytävä katse. Kello 4.20. Itken ja mietin. Uudet lääkket eivät tehoa. Miskan kunto on heikentynyt entisestään. Tulisi jo aamu! Nostan kissan sängylle, ja asetun taas sen viereen. Miska puskee vaisusti kättäni. Nyt en enää sulje silmiä. Toivon että Miska jaksaa aamuun asti. Halaan sitä hiljaa ja kerron rakastavani sitä tosi paljon.

Aamu valkenee lopulta (lauantai 23.12.). En tunne oloani väsyneeksi. Vain surulliseksi. Ennen lähtöä Miska makaa olohuoneen pöydän alla. Kuulen hengityksen makuuhuoneeseen asti. Taksiin ja asemalle.

Saavumme lääkärin kanssa samaan aikaan asemalle. Toivotan hyvää huomenta, ja lääkäri tuijottaa itkuisia silmiäni pahoillaan olevan näköisenä. Tutkimuspöydällä avaan häkin oven, mutta Miskan voimat eivät riitä ulos tulemiseen. Eikä minun voimat riitä kiskomaan sitä ulos häkistä. Eläinlääkäri irrottaa häkin katon. Samaan aikaan näen tärisevän tassun kurouttautuvan ulos häkistä, Miska astuu pois häkistä ja jää makaamaan pöydälle kyljellään.

Nostamme häkin pois ja lääkäri kuuntelee kissan keuhkoja. Ei hyvä. Kuten jo olin arvannutkin, Miska ei ollut reagoinut mihinkään lääkitykseen mitä sille annettiin, vaan sen kunto heikkeni edelleen todella nopeaan tahtiin. Tyypillistä kuulema sairaille yli 10-vuotiaille kissoille. Nyt on tehtävä päätös. Miskan elämää voidaan pitkittää tyhjentämällä sen keuhkot nesteestä, ja antamalla sille happea. Todella kipeä se tulee olemaan, eikä sitä voi enää aikoihin ottaa kotihoitoon. Kissoilla, joille keuhkojen tyhjennys on tehty, elinaika on tyypillisesti ollut viikoista kuukausiin. Miskan kunnon erityisen nopea heikentyminen saattaa myös viitata sydänvikaan, jolle ei ole paljoakaan tehtävissä.



Viimeisen kerran sylissä.

Lääkäri ilmoitti, ettei päätöstä tarvinnut tehdä heti. Voisimme miettiä muutaman tunnin rauhassa. Päätöstä ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Pyysin, että saisimme Miskan kanssa jäädä hetkeksi yksin. Otimme Miskasta kuvia, ja nostin sen syliin. Olin halunnut halata sitä jo monta päivää. Olin todella surullinen, mutta pystyin olemaan itkemättä. Päätös oli tehty jo yöllä, kun olin valvonut peläten että Miska tukehtuu. Pidän Miskaa sylissä hetken, pian se alkaa rimpuilemaan ja lasken sen pöydälle. Se makaa kyljellään läähättäen, kieli ulkona. Ainoa asento missä se enää jaksaa hengittää. Pyydän eläinlääkärin takaisin huoneeseen. Olemme valmiita.



Viimeinen kuva. Hyvästi Miska-pieni...

Lääkäri ajaa karvat vasemmasta tassusta. Siirrymme Miskan taakse ja silittelen sitä. Sanon hyvästit kultapienelle. Lääkäri työntää neulan tassuun. Laskeutuu välitön hiljaisuus. Miskan hengitys on lakannut. Ensimmäistä kertaa viiteen päivään Miska näyttää rauhalliselta omalta itseltään. Vasta nyt tajuan kuinka vaivalloista sen hengittäminen oli ollut, ja kuinka suuri ero oli ollut tuntemaani terveeseen (onnelliseen?) Miskaan. Olo on ihmeen rauhallinen, kun nostan Miskan velttoa ruumista pöydältä halatakseni sitä viimeisen kerran. Rakastin sitä tosi paljon.

Miska olisi maaliskuussa täyttänyt 12-vuotta (vrt. ihmisen ikä noin 65).

Palasimme tyhjän kantolaatikon kanssa tyhjään kotiin. En voinut muuta kuin itkeä.