Divided country

Kuudelta herätys ja autokyydilla bussille ja sen jälkeen kohti rajaa. DMZ (demilitarized zone) turneet ovat erittäin suosittuja Soulissa vierailevien ulkomaalaisten keskuudessa. Itse korealaisilta DMZ on kiellettyä aluetta ilman erityislupaa. Alue on YK:n hallinnoima, ja etelän puolta vartioivat korealaiset ja amerikkalaiset sotilaat. Alueen on sanottu olevan maailman vaarallisin alue ja jännitteet maiden välillä ovat suuret. Sota ei virallisesti ikinä loppunut, ja varsinkin pohjoisen puolella väärille alueille harhailevat turistit tai asukkaat ammutaan kyselemättä. Alueella täytyy pitää mielessä että käynnissä on jatkuva propagandasota maiden välillä, ja kuulemaansa ja näkemäänsä täytyy suhtautua järkevästi.

DMZ turneen lisäksi tarjolla on retkia Panmunjomiin, viralliselta nimeltään JSA (Joint Security Area). Panmunjom on alue missä neuvottelut YK:n ja Pohjois-Korean välilla käydään. Tämä alue on juuri se mistä kuvat toisiaan tuijottavaista sotilaista etelän ja pohjoisen välilla on otettu. 1976 kaksi yhdysvaltain sotilasta tapettiin alueella (tree chopping incident), jonka seurauksena alue jaettiin kahtia pohjoisen ja etelän välillä. Etelän sotilaiden oli määrä raivata tiellä olevien puiden oksia, kun pohjoisen sotilaat tulivat estämään heitä. Paikalle tuli kaksi Yhdysvaltain sotilasta saattamaan työn loppuun, kun pohjoisen sotilas hyökkäsi heidän kimppuunsa kirveellä murhaten molemmat. Tämän jälkeen alue jaettiin kahtia eikä MDL:n (Military demarcation line) toiselle puolelle ole enää saanut mennä. Paikalla on kuitenkin täysipäiväinen vartiointi, ja sotilaat seisovat muutaman metrin päässä toisistaan kasvotusten. Huhu kertoo että ennen vanhaan oli käynnissä tuijotuskilpailu sotilaiden välillä. Pohjoisen sotilaat kuitenkin voittivat kilpailun jatkuvasti, ja nykyisin etelän sotilaat pitävät peiliaurinkolaseja jatkuvasti päässään, joten katsekontakti ei enää ole entisellään. Meidän aikamme ei kuitenkaan riittänyt kokopäiväkierrokselle, ja niinpä tyydyimme DMZ kierrokseen.

Kierros alkoi Re-unification kylästä, missä nähtävyytenä oli Freedom bridge. Siltakulki alun perin pohjoisen puolelle, ja siltaa pitkin suoritettiin ensimmäinen sotavankien vaihto sodan päättymisen jälkeen. Myöhemmin silta oli pommitettu ja jäljellä on enää lyhyt pätkä etelän puolella. Tuosta pätkästä on kuitenkin tullut tärkeä muistokohde etelän asukkaille, jotka sodan jälkeen huomasivat menettäneensä osan perheestään joka jäi rajan toiselle puolelle. Etelä-Koreassa on 10 miljoonaa ihmistä joilla on sukulaisia pohjoisen puolella. Pohjois-Korealaiset eivät saa matkustaa maasta ulos, joten näiden sukulaisten tapaaminen on lähes mahdotonta. Aihe on erittäin kipeä. Kuten muissakin aasialaisissa kulttuureissa myös koreassa perhe ja suku on ihmiselle maailman tärkein asia. Usein ainoa asia jolla on merkitystä. Tämän johdosta perheensä menettäneet etelän vanhukset ovat edelleen epätoivoisia ja rukoilevat Koreoiden yhdistymistä, mikä merkitsisi sitä että he saisivat perheensä takaisin. Etelän puolen rajasta ollessa kiellettyä aluetta korealaisilta, jotkut heistä matkustavat Koillis-Kiinaan nähdäkseen vilauksen pohjoisesta, ja ehkä kauan kadoksissa olleista sukulaisistaan.

Mitä Koreoiden yhdistymiseen tulee, on päivä edelleen kaukana, mutta Kim Jong-Ilin aika on ollut hyvä etelälle. Hänen isänsä Kim Il-Sungin aika ajoi Korean taloudelliseen kriisiin eristäen Pohjois-Korean täysin muusta maailmasta. Ainoa maa minkä kanssa Korealla oli jonkinlainen vaihtosuhde oli Kiina, joka tuki pohjoisen kommunistista johtajaa. Kim Il-Sung kuoli 1994, jonka jälkeen välit ovat hieman parantuneet. Alkaen ihan pienistä asioista kuten Koreoiden rajajoen kumminkin puolin megafoneilla pyöritettävät propaganda nauhat eivät enää kaiu ilmoille. Nauhoilla pohjoinen julisti mm. kuinka heidän johtajansa on maailman paras johtaja ja Koreoiden todellinen hallitsija, kun taas etelä koitti vedota armeijaan ja kansaan, jotta he nousisivat johtajaansa vastaan kertomalla että Pohjois-Korea on maailman köyhin maa, ja kuinka asiat Etelässä ovat kansalla paremmin, ja mitä kaikkea heillä on. Kuulutukset nyt sinällään olivat turhia, sillä pohjoisen puolella rajan läheisyydessä ei asu sielun sielua. Panmunjomiin rajan molemmin puolin rakennetut kylät, pohjoinen propagandakylä ja eteläinen vapauskylä, on pohjoisen osalta feikkiä. Kylät ovat näköetäisyyden päässä toisistaan ja kylien keskellä on maan lippu. Käynnissä oli ennen kilpailu kumman lippu oli korkeammalla, ja kun etelä oli johdossa päätti pohjoinen korottaa omaa lipputankoaan. Nyt tämäkin varustelukilpailu on lopetettu ja pohjoisen lippu liehuu pysyvästi korkeammalla. Pohjoisen puolen kylä on siis on tyhjä aavekylä, kun taas etelä on saanut erityisillä eduilla houkuteltua omaan kyläänsä 500 asukasta. Ja siihen asukasmäärä on jäädytetty. Kylään ei ole mahdollisuutta muuttaa jollei joku ole kylästä lähdössä. Ajatus asumisesta satoja metrejä rajasta keskellä maailman miinoitetuinta aluetta ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta tavallaan se on myös maailman turvallisin paikka asua. Kaikenlainen rötöstelu ja rikollisuus on nollassa. Lisäksi raja-alueen pitkä eristyneisyys on luonut alueelle yhden maailman koskemattomimmista luontoalueista. Alue toimii kotina lukuisille eläimille ja kasveille, joita muualla Koreassa ovat äärimmäisen harvinaisia.

Välien parantuessa propaganda on vähentynyt. Enää turisteilla ei ole mahdollisuutta kulkea pohjoisen johtajan kasvokuvan yli. Pohjoisen ja etelän tavallisten ihmisten välillä on saatu järjestettyä muutamia valvottuja tapaamisia, pohjoiseen tehdään nykyisin valvottuja ryhmäturistimatkoja, joille myös etelän asukkaat ovat tervetulleita. Lisäksi jonkinlaista kaupankäyntiä on alettu virittelemään etelän ja pohjoisen välille. Etelä kuljettaa pohjoiseen materiaaleja, joista pohjoinen valmistaa tuotteet, jotka taas tuodaan etelään. Pohjoisen ja etelän välillä kulkee nykyisin kolme kertaa päivässä tavarajuna. Re-unification villagessa me pääsimme todistamaan junan ohi ajoa. Juna pysähtyy Dorasan asemalla ennen rajan ylittämistä, tämä on toistaiseksi viimeinen pysäkki ennen Pohjois-Koreaa. Mahdollisten matkustajien on jäätävä tässä pois kyydistä ja ainoastaan junan kuljettaja jatkaa matkaa pohjoiseen. Pohjoisessa lasti puretaan ja tavarat laitetaan kyytiin ja juna palaa etelään. Myös jonkin verran kuorma-auto liikennettä kulkee maiden välillä. Yllätyksenä ei varmaan tule että kuljettajat ovat aina etelän puolelta. Ensimmäiset viralliset tapaamiset pohjoisen ja etelän johtajien välillä on myös saatu järjestetyksi, ja etelän johtaja on vieraillut pohjoisen pääkaupungissa Pyeongyangissa.

Mutta mitä ei tule unohtaa. Pohjois-Korea on maailman aseistetuin maa. Sotilaita on aktiivipalveluksessa jatkuvasti 1,1 miljoonaa, mikä on 20 prosenttia maan 17-54 vuotiaista miehistä. Miesvahvuudeltaan maan aktiiviarmeija sijoittuu neljänneksi maailmassa (kolme suurinta: Kiina, USA ja Intia). Reservissä on noin 7,5 miljoonaa henkeä. 600-700 ohjusta on jatkuvasti suunnattuna Etelä-Koreaan ja noin 200 Japaniin.

Railway to North.

Valokuvaaminen alueella on luonnollisestikin erittäin rajoitettua, periaatteessa kaikkea etelän puolella saa kuvata, mutta pohjoisen puolen kuvaaminen on näköalapaikkoja lukuunottamatta kielletty. Kuin myös busseissa kuvaaminen oli tiukasti kiellettyä. Kamerastaan pääsi eroon helposti jos määräyksiä ei noudattanut. Pohjoisen kuvaaminen ei sinällään ollut kiellettyä, mutta rajan ollessa täysin varusteltu, etelä ei halua kuviin tallentuvan heidän puolellaan olevaa puolustusvarustusta tai tiedustelulaitteistoa.

How it used to look.

And what is left.



This is the place where after war POW´s were exchanged.

Kaikki propaganda ei kuitenkaan ole ohi. Etelän ihmiset koittavat jatkuvasti saada viestejä lähetettyä pohjoiseen, jotkut koittavat saada kirjeet perille sukulaisilleen, ja jotkut haluavat vain jatkaa propagandasotaa. Nyt välejä hiersi viimeiset kirjeet, joita sotilaat olivat lähettäneet pohjoiseen ilmapallojen sisällä juuri Re-unification kylästä. Pohjoisen sotilaat olivat noukkineet kirjeet, joissa oli tietystikin arvosteltu Koreaa ja kuinka köyhiä ihmiset ovat ja kuinka eristynyt maa on.

Sotavankeja on vaihdettu aktiivisesti Panmunjomissa olevaa "Bridge of no return" siltaa pitkin. Sillan nimi juontaa juurensa siihen että sotavangit tuotiin sillalle ja heille annettiin mahdollisuus joko ylittää silta toisen maan puolelle tai pysyä vangitsijoidensa puolella. Mutta kun sillan oli kerran ylittänyt ei paluuta toiselle puolelle enää ollut. Viimeisen kerran sotavankien palautukseen pohjoinen käytti siltaa 1968, kun USS Pueblon miehistö palautettiin. Pohjoinen käytti kuitenkin siltaa aktiivisesti vuoteen 1976 asti, jolloin murhien jälkeen YK jakoi alueen. Silta jaettiin keskeltä kahtia. 72 tuntia myöhemmin pohjoinen oli rakentanut uuden sillan JSA:n pohjoispuolelle, ja vanha silta ei enää ollut käytössä.

Bridge of no return.

Sillan ympäristö on karun näköinen, toisin kuin Bond filmissä "Die another day" ei suurempaa varustelua eikä valonheittimiä ole mailla eikä halmeilla. Pohjoisen puolella oleva tie on kuitenkin lähellä pohjoisen strategisia rajakeskuksia. Silta on vartioitu molemmin puolin ja etelän puolella oleva torni on pohjoista läheisin vartiopiste. Toisin kuin pohjoisen puolella, etelän torni on eristyksissä muista vartioista, ja siksi sitä kutsutaan "The Loneliest Outpost in the World". Pohjoisen sotilaat ovat aktiivisesti yrittäneet kaapata tornin vartijoita pohjoisen puolelle, välillä siinä onnistuenkin.

Yksi kuuluisia alunperin pohjoisesta kotoisin olevia korelaisia on Hyundai autojätin perustaja Chung Ju-yung. Aikoinaan hänen isänsä myi heidän ainoan lehmänsä jotta hänen poikansa pääsisi Souliin. Päästyään sinne Chung Ju-yung teki erinäisiä töitä ja myöhemmin perusti Hyundain. Kiitollisena menneisyydelleen ja perheelleen pohjoisessa Chung Ju-yung lahjoitti 1001 lehmää pohjoiseen (1000 lahjaksi ja yhden korvaukseksi lehmästä jonka hänen isänsä oli myynyt). Tämän jälkeen Hyundai on jatkanut lahjoituksia pohjoiseen ja koittanut edistää kaupankäyntiä ja matkailua maiden välillä.

Re-unification kylästä matka jatkui pohjoiseen ja edessä oli passien tarkastus re-unification sillalla. Siltaa pitkin kulkee turistibussien lisäksi jonkin verran rahtiliikennettä etelän ja pohjoisen välillä.

Check point at re-unification bridge.

Seuraavaksi vuorossa oli tutustuminen kolmanteen tunneliin. Pohjoisen puolelta etelään loikkaa jatkuvasti ihmisiä, yksi loikkaresta oli pohjoisen insinööri, joka paljasti pohjoisen kaivaneen tunneleita suunnitellen hyökkäystä etelään. Hänen tunnustuksensa avulla etelä paikallisti neljä tunnelia, mutta toista kymmentä tunnelia on edelleenkin löytämättä. Ja kuka tietää kuinka paljon tunneleita oikeasti on kaivettu. Pohjoinen kielsi aikeensa hyökätä etelään ja väitti etelän kaivaneen tunnelit. Kaikki todisteet mm. dynamiittien jäljet tunneleissa osoittavat kuitenkin kaivaussuunnan olleen etelään. Lisäksi tunnelit tulevat pohjoisen puolelta ja ulottuvat varsin kauas etelän puolelle.

Kolmas tunneli on vain 44 kilometriä Soulista ja kulkee 73 metriä maanalla. Tunneli löydettiin 1978 ja se on suunniteltu niin että 10 000 sotilasta tunnissa psytyy siirtymään sitä pitkin pohjoisesta Souliin. Kuvaaminen tunnelissa on kielletty, ja löydetyt tunnelit on nyt tarkasti vartioituja. MDL on nyt tunneleiden päätepiste. Viimeinen ja neljäs tunneleista löydettiin 1990.

3rd tunnel information centre.

Walkway to 3rd invasion tunnel.

Tunneliin pääsi nyt tutustumaan. Ensin edessä ole jyrkkää laskeutumista noin 250 metriä, jonka jälkeen tunnelia pääsi kulkemaan yli 250 metriä. Tunneli on halkaisijaltaan noin 2 metriä, mutta katossa olevien tukien johdosta täytyi tunnelissa kulkea kumarassa. Tunneliin kapuaminen ja siellä liikkuminen on fyysisesti hieman haastavaa, ja varsinkin selkävikaisten kannattaa jättää reissu väliin. Ja blondin muistiinpano: ei enää tunneleihin korkokengissä. 150 metriä laskeutumista noin 50 asteen kulmassa ottaa muuten jalkojen päälle kun kengissä on 8 sentin korot. Mutta tekniikka laji sekin.

Map of 3rd invasion tunnel.

Tunnelin yhteyteen oli rakennettu teatteri, missä näytettiin lyhyt elokuva DMZ:n historiasta. Lisäksi oli näyttelyhuone, missä kerrattiin Koreoiden sodan jälkeinen historiasta ja kanssa käyminen.

Miniature of Panmunjom.

Ja seuraavaksi oli sitten vuorossa matkan kohokohta. Dorasan näköalapaikka, missä meillä oli 15 minuuttia aikaa pälyillä pohjoisen puolelle. Terassin puoleen väliin oli maalattu keltainen viiva, jonka takaa kuvien ottaminen oli sallittua. Käytännössä täytyi olla erittäin pitkä ulottuakseen ottamaan hyviä kuvia pohjoisesta tältä etäisyydeltä. Hyvästä kamerasta ei myöskään ollut haittaa. Mutta tällä kertaa keli ei ollut meille suosiollinen.

This is where you could take photos. If you go closer...bye bye camera.

Syy kuvauksen rajoittamiseen oli tuttu. Etelä ei halunnut kuviin ikuistuvan omaa rajavalvontaansa, joten itse rajalinjan kuvaaminen oli estetty tällä järjestelyllä. Keli oli erittäin usvainen ja näkyvyys todella surkea. Mitä nähtävissä sitten oli? Ei paljoa. Pohjoinen on rakentanut rajan tuntumaan kyliä joissa kerrostalot ja rakennuskurjet ovat jämähtäneet paikoilleen ikuisiksi ajoiksi. Kylissä ei asu ketään ja vaikka kuinka koitimme tähyillä ei mikään liikkunut pohjoisen puolella. Ei auton autoa, ei ihmisen ihmistä. Kukkulat olivat paljaat, kaikki puut oli hakattu polttopuiksi.

This is best photo what I could get. City in north. Population zero.

Kun tähyili usvan läpi oikealle pystyi näkemään propaganda kylän ja korkean lipputangon keskellä kylää.

Propaganda village. Population zero.

Otin kuvia ja tähyilin pohjoiseen aivan kuten muutkin turistit. Mutta katseltuani tovin ympärilleni tilanne alkoi tuntumaan hieman koomiselta. Mitä me kaikki niin innolla katsastimme ja osoittelimme? Maata. Yhtä maailman sadoista valtioista. Ei sen kummempaa. Pitkä eristäytyneisyys on tehnyt Pohjois-Koreasta nähtävyyden itsessään. Mutta katsellessani innokkaasti kiikareilla pohjoiseen tähyileviä kanadalaisia, maata osoittelevia yhdysvaltalaisia ja kiinalaisia kurottamassa saadakseen edes vähän maasta ikuistettua kameroilleen alkoi kyllä hieman huvittamaan. Samaan aikaa huvittavaa ja tavallaan traagista. Kuinkakohan paljon pohjoisen asukkaat oikeasti tietävät muusta maailmasta? Ja siitä mitä muu maailma tietää heistä? Ja jo kiinalaisten ollessa sokeita ulkomaailmalle, niin minkäläinen maailma on Pohjois-Korean ihmisille? Ja mitä tapahtuisi jos maa vapautuisi? Ne joilla on sukua etelässä pärjäisivät varmasti heidän avullaan. Mutta entä muut? Pohjois-Koreassa on arviolta 23,4 miljoonaa asukasta.

Viimeinen stoppi oli Dorasan junasema, mikä on tällä hetkellä viimeinen pysäkki matkalla pohjoiseen. Etelä-korealaiset toivovat sen olevan tulevaisuudessa ensimmäinen pysäksi matkalla pohjoiseen. Asema on rakennettu kuin mikä tahansa matkustajajunasema. Junalippujen sijasta vain voi ostaa lipun asemalaiturille.

Dorasan Station.

Asemalta sai myös Pohjois-Korean leiman. Sanomattakin oli selvää ettei leimaa kannata lyödä passiin.

Last station to Pyeongyang.

Mietittävää jäi paljon. Olin lähtenyt kierrokselle nähdäkseni vilauksen maasta. Mutta oikeastaan kierros antoi vähän sen suhteen. Ja paljon ajattelemisen aihetta. Haluan ehdottomasti käydä vielä joskus Pohjois-Koreassa. Ja jos niin onnellisesti sattuisi että maat yhdistyisivät sitä ennen, niin sen parempi. Mutta muutoin ei auta muuta kuin liittyä ryhmämatkalaisten seuraan, ja lähteä kuuntelemaan minkälainen tarina on rajan toisella puolen.