Fidzi - Yasawas

Mutta ei hätää. Kun lautta lähestyi saarta, kuului soittoa ja laulua ja näimme meitä rannassa odottavan vastaanoton. Kukkaseppeleet kaulaan, drinksu käteen ja iloinen Uusi-Seelantilainen työntekijä kertoi mitä saarella voi tehdä ja mihin aikaan yhteisruokailut ovat. Kun pääsimme mökkiimme (bure paikallisittain), olivat tavaramme jo siellä, ja jalka alkoi vipattamaan rannan suuntaan. Vetäessäni uikkareita päälle kajahti kuitenkin ilmoille rumpujen kiihtyvä ääni, joka oli merkki lounaasta. Siis syömään ensin.



Lava rock.

Resort band.

Ruokailut olivat siis yhteistilaisuuksia, jonne vieraat kutsuttiin rummulla. Muuta ruokaa muihin aikoihin ei ollut tarjolla, mutta eipä sitä juuri kaivannut ruokailujen välin ollessa pari tuntia. Drinksuja sai ostaa aina päivisin ja iltaisin auki olevasta baarista. Muun ajan saattoikin sitten makoilla rannalla, snorklailla, meloa tai vaellella kukkuloilla. Juuri muuta ei saarella sitten tapahdukaan. Saaren toisella puolella oli paikallista asutusta, mistä mm. resortin työntekijät joka aamu töihin tulivat. Muutoin saari oli 10 mökin resorttia lukuunottamatta autio. Rannalla ei siis ollut turhaa tunkua. Yasawa flyer pysähtyi saarella tarvittaessa, ongelmana vierailumme ajan yhteyksien toimimattomuus. Netti- ja puhelinyhteys oli ollut jo päiviä toimimatta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli rätisevä ja pätkivä VHF yhteys. Lupasivat kuitenkin resortista selvittää paluukuljetuksemme.

Mmmh, where should I lay my towel...

Päivät kuluivat siis laiskasti rannalla makoillen ja uiskennellen. Tyypilliseen resorttitapaan kotieläiminä olivat jättihämyt ja tällä kertaa saatiin yhtenä aamuna herätä hiirulaisen vipeltämiseen kattopalkilla. Tyypillisesti resorteissa sähköt ovat päällä vain tietyn ajan päivästä, ja tässä kohteessa sähköt olivat poissa öisin. Mikä toisaalta on aika hullua. Eihän sitä sähköä päivisin juuri tarvitse. Taskulampun valossa kuitenkin hätistelin torakoita ja muita ötököitä pois tieltä öisin. Lopputuloksena pattereiden loppuminen jo reissumme ekan viikon aikana. Kyselimme resortista, että mitä maksaisi, jos flyer toisi meille pattereita mantereelta. Tuloksena hölmistyneitä ilmeitä ja vastaus ”ei meillä ole pattereita”. Kävi yhä selvemmäksi ettei ihmisillä tyynellä valtamerellä ole mitään bisnesvaistoa. Mietiskelin vain mielessäni, kuinka vastaavassa tilanteessa kiinalainen olisi hetkessä tempaissut hihastaan hinnan saarelle toimitettaville pattereille. Mutta minkäs teet, maassa maan tavallla. Ollaan sitten pimeässä.

Daily routine.

Sunset in the middle of nowhere.

Resort boat. Not exactly seagoing.

My best friend.

My worst enemy.

Päivärytmi oli todellakin kummallinen. Aamulla oli herättävä aikaisin jos mieli saada aamupalaa, kun taas iltaisin sähköjen mennessä n. 23, ei sen jälkeen juuri ollut mitään tekemistä. Olimme varautuneet saarireissuun pienoisella omalla minibaarilla, ja ravintolan sulkeuduttua siirryimmekin muutamana iltana nauttimaan skumppaa rannalle pilvettömän tähtitaivaan alle, jota täysi kuu valaisi. En ole vuosiin nähnyt niin paljon tähtiä kuin tuolla rannalla pystyi näkemään. Ja bongasin myös yhden tähden lennon! Toiveet siis toteutumaan.

Night at the beach.

Saarien erikoisuutena oli saarten välissä uiskentelevat manta rayt, eli jonkin sortin rauskut. Näitä katsastamaan piti päästä, ja niinpä yhtenä päivänä heitimme snorkkelimme veneeseen ja lähdimme etsiskelemään rauskuja. Hajaannuimme veteen ja hetken päästä rausku suvaitsikin ilmaantua paikalle. Olimme arvailleet veneessä kuinka isosta otuksesta oli kysymys. Päädyimme lopputulokseen että kyseessä lieneen samankaltainen otus, minkä kaikki ovat nähneet akvaarioissa, n. metrin leveä. Mutta olimme väärässä. Kun hengästyneenä uin kohti paikallisten osoittamaa kohtaa, noin 5 metriä allani liiteli pian valtava varjo. Olin kohdannut rauskun. Rausku oli arviolta 3 metriä leveä ja 5 metriä pitkä pyrstöineen.

Marine life.

Rausku näytti liitelevän altani rauhallisesti, mutta tosi asiassa rauskun vauhti oli meille pinnalla räpiköijille aikamoista menoa, ja sainkin uida tosissani kun koitin pysyä rauskun matkassa tovin. Hengästyneenä ja väsyneenä vastavirtaan uimisesta paikalliset vetivät meidät takaisin veneeseen. Olin ottanut mukaani ekaa kertaa vedenkestävän kertakäyttökameran, ja testasin vedenalaisia valokuvaajan taitojani rauskun kanssa. Lopputulos ei ollut kaksinen, mutta tästä se suunta on ylöspäin.

Manta ray. What do you mean you can´t see it?

Aktiivisuuspäissämme halusimme myös lähteä kokeilemaan kiipeämistä saaren korkeimmalle kohdalle. Aloitimme varhain aamulla välttyäksemme liialta auringolta. Kipuamisen oli määrä kestää kaikenkaikkiaan noin kaksituntia. Nousu huipulle vievälle polulle oli jyrkkä, ja ensimmäisen kerran törmättyäni keltaiseen lankamaisen lujaan seittiin joka meni polun yli kaulani kohdalta, päätin alkaa käyttämään keppiä jolla huidoin seitit pois tieltäni. Keltaisenverkon päässä saalista odotteli keltamusta jättihämähäkki. Ikävä kyllä valokuva jäi ottamatta.

Cowgrass.

Tunnin lehmäruohossa (kaksimetristä heinää) taistelun jälkeen huippu alkoi häämöttämään. Oli hieman heikko olo, aurinko oli jo paistanut kirkkaalta taivaalta puolen tunnin ajan, ja olin juonut tuomani veden melkein loppuun. Taaskaan ei ollut tajunnut ottaa tarpeeksi juomista matkaan. Pääsimme kuitenkin puuskuttaen huipulle, ja maisemat olivat vaivan arvoiset. Kuvailimme tovin, kunnes päätimme lähteä paluumatkalle ennen kuin kuumin aika päivästä alkaa. Olo oli likainen ja hikinen kun pääsimme takaisin resorttiin. Minishortsi valintani oli tiheässä heinikossa osoittautunut vääräksi, ja jalat olivat täynnä pieniä viilohaavoja. Mutta ei mitään mitä kirkas merivesi ei parantaisi.

Highest point of the island. And I made it there!

And the view.

Poiketen yleensä vapaasta iltaohjelmasta, oli viimeisenä iltanamme luvassa ”Lovo ja Meke”, mikä tarkoitti siis yhden vieraan synttärien juhlintaa ja paikallisten järjestämää laulu ja tanssiesitystä. Vieraat pääsivät osallistumaan tanssiin ja fidziläistä letkajenkkaa tanssiessa tunnelma oli hilpeä.

Locals sang...

...and danced.

Ruokahuolto saarella toimi tosiaankin hyvin, ainakin ruokaa oli tarjolla riittävästi ja usein. Muiden saarivaltoiden tapaan, myös fidzillä mainostetaan paljon merestä kalastettuja herkkuja. Jos kuitenkaan ei ole niiden ystävä, on paikallisella ruualla vähän tarjottavaa. Perussapuskana oli usein possun tai lampaanliha jonkin sortin mauttomassa kookoskermavoikastikkeessa, lisukkeena taroa (kuin vahaa söisi), perunaa tai bataattia. Kasviksia tarjolla oli erittäin vähän. Pääosin ruoka oli rasvaista ja mautonta. Siis muu kuin merenelävät. Fidziläiset kuitenkin osasivat nauttia jälkiruuista, ja kermaiset kaloripommit olivat takuuvarmoja herkkuja joka aterian päätteeksi.