No nyt aletaan jo olemaan paikoissa, joita kenenkään ei tarvitse tietää. Mutta Luang Prabang siis sijaitsee melkolailla keskellä Laosin pohjoisosaa. Odotin jotain aika eksoottista, mutta toisin kävi.
Luang Prabangista on tullut selvästikin uusi hot spot Aasian matkailussa, sillä sinällään mitättömässä kylässä kuhisi kaikenlaisia matkailijoita. Reppureissaajat löysivät vielä paikan charmin, mutta eläkeläisryhmät olivat jo kovaa vauhtia tulossa. Ja hinnat nousussa. Laosin mainostetusta halpuudesta ei olut merkkiäkään. Eikä kyllä köyhyydestäkään. Luang Prabangissa oli helppo unohtaa että nyt oltiin yhdessä Kaakkois-Aasian köyhimmistä maista.
Mutta kaikki oli myös selvästi säädeltyä ja kontrolloitua. Hinnat sovittuja, eikä villiä kyydintarjoajaa yms. löytynyt. Kaikesta odotettiin pulittavan taaloja, ja usein vielä runsaasti. Jaksoimme kuitenkin pitää puolemme, tietäen että tuossa maassa ei mikään voi maksaa mitään, sen todellakin ollessa huomattavasti esim. Vietnamia köyhempi. 40 taalan taksikyytejä on tälle blondille turha tulla Aasiassa kauppaamaan.
Hotellin valinta oli ollut vaikeaa. Pallottelimme ökyilylinjan jatkamisen ja turistiryhmähotellien välillä. Päädyimme maltilliseen vaihtoehtoon hieman kaupungin ulkopuolella, mikä teki liikkumisen vaikeammaksi ja kalliimmaksi, mutta osoittautui tyydyttäväksi ratkaisuksi.
Hotellialue oli Mekong-joen rannassa. Puutarha oli kaunis, ja uima-allas suorastaan jostain aasialaisesta unesta.
Paikallinen näköalakukkula oli Pho si temppelikukkula, jonne päätimme lähteä ihailemaan auringonlaskua. Pilvet hieman latistivat näkymää, mutta taaskin 400 askeleen kiipeäminen kannatti. Itseasiassa en ole minkäänlaisen kipuamisen ystävä. Periaatteessa kaikenlainen ylämäkeen meno niin fyysisesti kuin henkisestikin on syvältä, mutta yllättäen se alkoi sujumaan. Eli merkki siitä että on matkaillut Aasiassa liikaa...
Pho si.
Pimeyden laskeuduttua mekin lähdimme suunnistamaan markkinakadulle. Iltaisin Luang Prabangin pääkatu suljetaan liikenteelta, ja se täyttyy kauppiaiden kojuista. Enää mitään löytöjä on turha odottaa, mutta oli paikassa oma viehätyksensä. Laolainen ruoka osoittautui sekoitukseksi kiinalaista ja thaimaalaista ruokaa - ei siis laisinkaan hassumpaa.
Night street market.
Seuraavana aamuna kinasimme kyydin Kouang si vesiputouksille. Matka pomppuista ja mutkittelevaa tietä pitkin kesti tunnin, kunnes saavuimme tien päähän. Ostimme lipun ja lähdimme kipuamaan (taas) kohti putouksia.
Kouang si.
Käveleminen alkoi tuntua kumman tuskaiselta, ja jalkoja särki polvistä ja nilkoista vietävästi. Putouksille päästyä olo oli kuin hyytelössä olisi edennyt. Istuin alas ja aloin aavistelemaan auringonpistosta, nestehukkaa tai lämpöhalvausta.
Raahauduin putouksen läpi koittaen olla liukastumatta märillä kivillä tai olla törmäämättä ihmisiin. Putous oli ehkä kaunein näkemäni, mutta olon ollessa kurja, aloin pohtimaan nopeasti paluumatkaa. Matka olisi parasta tehdä autolla, huolimatta siitä että avolavan penkit olivat kapeat, ja itsensä täytyi pitää kyydissä roikkuen lavan sivuilla olevissa palkeissa.
Oksettavasta olosta huolimatta mätin pussillisen sipsejä, kaksi pulloa vettä ja appelsiinimehun naamaani, koittaen näin hoivata mahdollisia suola-nesteytysongelmia. Ei kun auton lavalle ja menoksi. Olo oli sekavan unelias, ja tunti sujahti itseasiassa nopeasti (enkä tippunut kyydistä). Hotelliin saapumisesta muistan hämärästi sängyn.
Ja siltä samalta sängyltä heräsin neljä tuntia myöhemmin. Totaalinen tajun menetys. Olo oli kuitenkin parempi, ja laitoin nestehukan piikkiin aikaisemman. Päätin nauttia huonepalvelun palveluista loppu illan ajan. Huomenna päivä uus.
Seuraava aamu valkeni sateisena. Ja olo ei ollut kaksinen. Päättelin että olin siis varmaan saanut JTTS:den (JTTS=Jokin Tappava Trooppinen Sairaus). Aamupäivä meni saikulla, mutta iltapäivällä alkoi ottamaan päähän, ja päätin lähteä hankkimaan sadetakkia, ja sen jälkeen kinaamaan kyytiä Luang Prabangin ehkä kuuluisimpaan nähtävyyteen, Mekong-joen varrella sijaitseviin Buddha-luoliin.
Saimme neuvoteltua venekyydin, ja hautasin itseni pienelle penkille sadetakin alle. Ja näin lähdimme kohto Pak ou luolia. Menomatka vastavirtaan kesti kaksi tuntia, kun taas paluumatkan teki tunnissa. Kauniina päivänä olisi joki olisi varmasti antanut enemmän, mutta olin onnellinen ettei tarvinnut liikuttaa itse itseään.
Mekong river.
Luolille päästyämme suuntasimme ensin ylempään luolaan. Luolat ovat vanhojen buddha-patsaiden hautausmaa. Eihän pyhiä patsaita toki noin vain tuhota saa, joten ne tuodaan tämän kaltaisiin paikkoihin. Olin odottanut näkeväni roppakaupalla kaikenkokoisia patsaita, mutta hieman muuta oli tarjolla.
Pak ou.
Patsaat olivat pieniä, yksityiskodeista tuotuja, ja ylimmässä luolassa niitä ei ollut paljoa. Alemmassa luolassa patsaita oli runsaasti, mutta suurin osa nukkekotikokoa. Paikka oli kuitenkin kummallisen erikoinen, joten oli tyytyväinen että olimme lähteneet. Tosin varmasti uskovaisille ihmisille paikalla on enemmän merkitystä.
Paluumatka sujuikin vähemmän märissä merkeissä, ja sade oli lakannut kun palasimme Luang Prabangiin. Kävin varustautumassa paikallisessa apteekissa, jonka jälkeen päätimme kokeilla paljon kehuttuja laolaisia hieromapalveluita. Otin kokovartaloöljyhieronnan ja jalkahieronnan. Kokemus oli ok, mutta liekö sitä tottunut kiinalaiseen murjontaan niin paljon, että kovempia otteita olisi kaivannut. Iltapalan jälkeen JTTS vei voiton ja kaaduin taas sänkyyn.
Seuraavana aamuna olo oli kauheampi kuin aikaisemmin, mutta syykin oli jo selvillä, kuumetta oli yli 38 astetta. Mutta lento ei odota. Toivoin matkalla kentälle ettei kyseessä ole JTTTS (JTTTS= Jokin Tappava Tarttuva Trooppinen Sairaus), se sitten siitä vastuullisesta matkailusta. Onneksi kone sentään oli pieni ja puolillaan. Nukutti ja paleli. Toisaalta jos nyt olisi ollut oikeasti kipeä, niin Luang Prabangista olisi ollut pakko päästä pois joka tapauksessa. Eikun hei hei Luang Prabang ja terve Siam Reap.
No comments:
Post a Comment